Kuinka elämä pakataan matkalaukkuun?

Jokainen reppureissaaja tietää, että mukana kannettavan tavaran määrä on suositeltavaa pitää minimissä, koska jokainen kilo on itse kannettava. Edellisen kerran omaisuuttani matkalaukkuun survoessa sain jälleen kerran todeta, että uskottavuuteni backpackerina on miinuslukemilla - nyt on aika avata Veeran matkalaukku ja kurkata, mitä sisältä löytyy!

Ensialkuun on todettava, että rinkan sijasta olen valinnut nelipyöräisen mökin, jonka sisälle tarpeen tullen voin asettua asumaan, kunhan joku vetää vetskarit ulkopuolelta kiinni. Lähtiessä ajattelin, että on mukavaa kun matkalaukku on tilava, eikä kaikkea tarvitse sulloa hirveän pieneen tilaan - VÄÄRIN! Jokaikinen neliösenttimetri laukustani alkaa olemaan täytetty ja paino kaikkine litran shampoopulloineen nousee todennäköisesti yli 40 kiloon, eli lentomatkustamisen aika on kultaista historiaa. Itse olen kokenut nelipyöräisen matkalaukun olevan rinkkaa mukavampi ratkaisu, ainakin näin Australian mantereen sivistyksessä - Aasiaan tuskin koskaan mökkini kanssa lähtisin. On hirveän kiva työnnellä menemään ympäri kaupunkeja, vailla tuskanhikeä selkäjomotuksesta puhumattakaan. Käsilaukku asettuu näppärästi laukun päälle ja maaston muuttuessa soraksi/nurmikoksi, laitetaan renkaat testiin vaihtaessa kahden pyörän vetoasentoon. Ehdoton huono puoli kannettavan mökkini kanssa on koko - joka kerta hostellihuoneeseen pamahtaessani, kiroaa jokainen huonetoverini idiootin himohamstraajatytön alimpaan helvettiin, koska yksinkertaisesti vien järjettömän paljon tilaa. Toisinaan meinaa omat poskeni häpeästä punastua, kunnes muistan karun faktan: mökissä kulkee mukanani koko elämä, joka on yhdeksässä kuukaudessa kasvanut pienen lapsen vauhdilla.

Yksi kuva löytyi mökistä - kuvakulma ei anna oikeutta koolle, mutta siinä mun sininen möhkäle lepää!

Omituisin asia, jota kannan mukanani?

Älä koskaan aleshoppaile elektroniikkaliikkeessä, esimerkki numero yksi - henkilövaaka.

Tämä kaunis, digitaalinäyttöinen vaakayksilö tarttui matkaan Ayrin paikallisesta Gigantista, Harvey Normanilta hintaan $15. Kahdeksan kuukauden vaa'attomuus aiheutti kilojen kertymistä (syyllinen on yksinomaan vaaka ja sen olemattomuus) ja niistä helpoin tapa päästä eroon on kohdata todellisuus tämän kamalan kapistuksen päälle astumalla. Peilihän se toki paras mittari näissä laihdutushommissa on, mutta kokovartalopeilistä olen itseäni vähissä pukeissa viimeksi tiiraillut kolme kuukautta sitten Perthissä ja nykyinen hostellini tarjoaa kaikille asukkaille yhteisenä huikeat KAKSI naamataulun kokoista peiliä, jotka sijaitsevat vessan seinällä niin korkealla, että näen kasvoni vain nenästä ylöspäin. Vaa'an hankkimisen jälkeen on painoa pudonnut 2,5 kiloa, joten täysin turhaksi ei tätä kovin epätavallista reppureissaajan pakkauslistalta löytyvää hyödykettä voi kutsua.

Turhamaiset tyttöjen humpuukit

Kuivashampoo, hiusöljy, suihkutettava hoitoaine, tavallinen hoitoaine, tavallinen shampoo, hopeashampoo, naamarasva, vartalorasva, aurinkorasva, tuoksuva rasva, Victoria's secret body spray, deodorantti, kasvonaamiopurkki, kymmenen kynsilakkaa, kynsilakanpoistoaine, kaksi meikkivoidetta, kaksi BB-voidetta, kasvovesi, silmämeikinpoistoaine, meikinpesuaine, ripsareita, puutereita, aurinkopuutereita, suteja, huulirasvoja, huulipunia, kynsiviiloja - mitä näitä elämän perustarvikkeita nyt on, minulla ne kaikki kulkee mukana. Näin maalaiselämässähän valtaosa on täyttä humpuukia: meikkiä en ole naamaani laittanut pariin viikkoon tippaakaan, hiukset pesen pari kertaa viikossa, kuivashampoota kuluukin koko muun kansakunnan puolesta. Myönnän, meikkipussien läpikäyminen olisi harvinaisen ajankohtainen ja tarvittava toimenpide, kun kotoa mukaan otetut meikkivoiteet ovat sävyltään olleet aivan liian vaaleita ensi viikoista alkaen ja vanhat ripsarit kulkevat mukana "pahan päivän varalle". Olen purkkihamstraaja. Olen ollut jo vuosia, enkä pääse tavasta eroon edes matkalaukkueläjänä. Kynsilakkavalikoima ilahduttaa kanssaeläjiä missä ikinä olenkaan ja pahimmatkin surffitukat saadaan tarpeen tullen siloitettua Veeran purkkiarsenaalilla!

Rätit ja rytkyt

Kahdet housut, kolme toppia, kaksi t-paitaa, yksi pitkähihanen ja huppari - kuulostaa hirveän hyvältä suunnitelmalta viikonloppureissua ajatellen. Nojailkaapa hetkeksi selkä selkänojaan ja koittakaa muistella, kuinka montaa eri vaatetta olette päällenne sovittanut kuluneen kahden viikon aikana? Tuskin riittää yhden käden sormet, vaikka lyhyestä ajasta kyse onkin. Yhdeksässä kuukaudessa olen käynyt läpi kolme vuodenaikaa, syksyn vain muutaman päivän pikakelauksella tosin ennen pohjoisen Queenslandin ikuiseen kesään siirtymistä. Lämpötilat ovat heitelleet +8 asteesta aina +40 paremmalle puolelle, joten toppatakkeja ei näillä leveyspiireillä ole tarvinnut esiin kaivaa, mutta vedenpitävä tuulitakki, villasukat ja pitkät housut ovat olleet ahkerassa käytössä etenkin kuluneiden parin viikon aikana. Kesällä taas alasti kuljeskeleminen olisi kaikkein mielyttävin vaihtoehto, mutta sitäkin mukavampaa on ollut laajentaa kesäkuteiden valikoimaa etenkin mekkojen saralla aivan uusiin ulottuvuuksiin. Yhdessä työpaikassa vaadittiin mustia suoria housuja, toisessa asu oli vapaavalintainen, mutta glitterin peittämä kotiin saapuessa, farmihommissa taas on asut vaihdellut legginseistä ja topista aina shortseihin ja pitkähihaisiin auringolta suojaaviin paitoihin, jotka luonnollisesti kaikki ovat mudan peitossa päivän päätteeksi. Kenkävalikoimaa jouduin karsimaan raskaalla kädellä Perthistä lähtiessäni, kun parien lukumäärä oli reippaasti kymmenen yläpuolella. Pois matkasta jäivät ne muutamat vähälle käytölle jääneet korkokengät ja muutama pari sandaaleita, mukaan lähti parit lenkkarit, (toiset farmilla pilattu) yhdet tennarit (farmilla pilattu), parit flipflopit ja superkestävät kahden dollarin ballerinat. Varaston laajennus on taas luvassa, kun pellon viereltä palataan betoniviidakon äärelle! Lopullisena yhteenvetona arvioisin mökkini vaatepuolen sisältävän seuraavanlaisen määrän tavaraa:

15-25 toppia/rättiä/t-paitaa

3 hupparia

1 farkut

4 erityismukavat pitkät housut

Nahkatakki

Vedenpitävä tuulitakki

Parit shortsit

5 kimono/neuletakkihommajutturutku/farkkutakkiepätakkia/jakkutyyppinenpaitaratkasu

4-5 mekkoa

3 hametta

3 pussillista sukkia ja alusvaatteita ja bikineitä - ei tarvitse stressata pyykkipäivistä!

Kuva viimeiseltä kesäkurpitsapäivältä, jokapäiväinen selänoikominen prosessissa!

Sekatavarapuoli

Omituisia oheistarvikkeita kulkee mukana varmaan parin kilon verran. On läppäri ja kamera, piuhoja joka lähtöön, flunssalääkkeitä, särkylääkkeitä, melatoniinia, nenäsuihketta. Kaikki kotoa ja muualta saadut kirjeet, kortit ja valokuvat, sekä pari muistivihkoa, käyttämättä jäänyt kalenteri, penaali, suoristusrauta, matkafööni, kolme adapteria, makuupussi, hostellista varastettu tyynyliina, pari matkalta löytynyttä hattua ja tuskin viimeisenä, muttei vähäisimpänäkään: pari paistinpannua. Kyllä kiukuttaa kokata hostellien viimevuosituhannella ostetuilla pannuilla, joihin jää enemmän ruokaa kiinni kuin irtoaa lautaselle, joten 16 dollarin sijoitus kahteen hyväpäällysteiseen paistinpannuun tekee muutenkin niin epämiellyttävästä kokkaamisesta hieman mukavamman kokemuksen. Koko mukana roudattavasta ruokamäärästäkin saisi toki oman kappaleensa, kuka nyt suolat ja pippurit haluaisi aina ostaa uutena, kun osoite vaihtuu? Kaikki jäljellä oleva kuivatavara on aina pakko yrittää sulloa matkaan mukaan ja loput syötävä ennen lähtöä, onhan ruoka elämän suurin rahareikä.

Hallittu kaaos - Emman ja Veeran erikoinen

 Ohjenuorani pakkaamiseen on ottaa mukaan kaikki ja vielä vähän päälle! 

Fiksu Australianmatkaaja jättää vinkin omaan arvoonsa, pakkaa järkevän määrän tavaraa rinkkaan ja reissun hieman pidempään jatkuessa ostaa pienehkön vedettävän matkalaukun rinkan kaveriksi. Jokaisella taitaa olla omat kikkailunsa tavaran määrän hallitsemisen suhteen, minä itse tiedostan tavaraa olevan paljon, mutta olen siitä haluton luopumaan, koska pienet asiat tekevät elämästä parempaa. Samojen vaatteiden käyttäminen päivästä toiseen masentaa, minkä takia onkin tärkeää yrittää löytää about samaa kokoa oleva matkaseuralainen - tai pari kokoa pienempi, löysiä vaatteita käyttävä ystävä (moi Emma!). Niin kauan kun pystyn yksin mökkini kantamaan, on homma täysin hallinnassa!

Päivän kuvavalikoiman teemana on kameran rullan kultaisimmat, lähinnä kanssamatkaajilta keräiltynä!

Kun vietät synttäreitäsi Australiassa...

... etkä saa päivääkään vapaata farmivankilastasi. 

Heinäkuun neljäshän se siellä kurkistaa, vain kymmenen päivän päästä. Ikävuosia saadaan kasaan huikeat 21 ja kautta aikojen uhkasin juhlivani tämän muualla maailmassa kovin tärkeän iän merkkipäivää Yhdysvalloissa, itsenäisyyspäivän ilotusten alla. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty - suunnittelematon jää usein tekemättä, kuten tällä kertaa lyhyellä tulevaisuuskatsauksella uumoilisin käyvän.

Elämysmatka kohti kaupunkia - puolen tunnin kävelyn jälkeen otat ensimmäisen bussin, josta jäät pois ison ananaksen luona noin viiden minuutin huristelun jälkeen ja odottelet seuraavaa 24 minuuttia.

Suuri synttärifanaatikko en koskaan ole ollut, mutta elettyäni aivan liian kauan tavallisen maailman ulkopuolella farmielämäkuplassa, ei pieni piipahdus ihka oikeassa epäbackpackereiden eli tavallisten ihmisten kansoittamassa tavallisessa baarissa tekisi hullumpaa. Tai siis rehellisesti sanottuna tekisi varsin hulluksi, todennäköisesti valtaosa illasta menisi muita ihmisiä tuijotellessa vaitonaisena, siiderilasi kädessä, ihan muina peuroina ajovaloissa kököttäessä vessan viereisessä pöydässä. No - huoltahan ei moisesta tarvitse kuitenkaan kantaa. Kaksi viikkoa etuajassa pyydetyt viikonloppuvapaat on hylätty perusteella "ihmiset haluavat täältä viisumipäiviä, mutta sitten pitäisi jokainen viikonloppu saada vapaaksi - tästä alkaen ja eteenpäin kukaan ei omien toiveidensa mukaan vapaapäiviä saa" ja asiasta on turha yrittää enää neuvotella. Näin ollen 21 vuotta tulee täyteen mansikanpoiminnan ja -pakkaamisen merkeissä. Kotiintuloaika on sama kun vuonna 2001 ekaluokkalaisen reppua kotiin kello viideksi kantaessa, mutta kotona ei odota tuttu ja turvallinen perhe (saatikka valmis lämmin ateria), vaan 27 tyttöä, joista 25:en kanssa tutustumisruljanssi on vasta alkumetreillä. Kuulemma "voin kokata itselleni hyvän illallisen ja juoda pari lasi viiniä", mikä todistaa sen, ettei työnantajani ole koskaan nähnyt allekirjoittanutta pannujen äärellä. Mitähän sitä itselleen kokkaisi, riisikakkuja pestolla, juustolla ja kanamunalla vaiko ihan vaan puuroa banaanilla höystettynä? Onneksi palanpainikkeeksi löytyy 2,75 dollarin (n. 1,90 €) litrahinnalla ostamaamme goonia, eli "viiniä", joka nykyään aiheuttaa itselleni päänsäryn ensi siemauksen jälkeen.

Koska hieman marttyyriksi tunnustan tämän asian saralla heittäytyväni, on pakko tunnustaa: olen lopen kyllästynyt farmitöihin. Lopen kyllästynyt kyykkimään puskien välissä päivästä toiseen, heiluttelemaan oksia nähdäkseni piileskeleekö lehtien takana poimintakypsä marja taikka vihannes, lopen  kyllästynyt tulemaan kotiin kynnenaluset mustana ja sormenpäät omituisiksi kovettuneina. Kyllästynyt heräämään ennen auringonnousua, pukemaan puhdistumattomiksi likaantuneet työvaatteet päälle, vetämään jalkaani reikäiset, mutaiset ja usein valmiiksi kosteat niken salikenkäni, pakkaamaan mukaani lounaan, jonka joudun syömään kylmänä. Lopen kyllästynyt laskemaan jäljellä olevia työpäiviä ja miettimään, pitäisikö vielä etsiä uusia farmi loppuajalle. Kyllästynyt maksamaan kolme dollaria pyykinpesusta, käymään vessassa erillisessä rakennuksessa, tiskaamaan muiden likaisina lavuaariin jättämiä astioita voidakseni kokata illallista. Haaveilen töistä vaikkapa vessanpönttöjen kuuraajana, kodista kaupungissa, mahdollisuudesta käyttää julkista liikennettä ja kokonaisvaltaisesti elämästä, jossa voisin tavata tavallisia ihmisiä tavallisten askareiden äärellä.

Päivääkään en vaihtaisi pois - ehdottomasti elämäni pisin ja kovin oppitunti tapahtui kesäkurpitsapeltojen ympäröimänä. Toivon, etten enää koskaan läpikäy samaa selkäkipua, hija meinasi saada minut oksentamaan pellolle viikolla kolme. Toivon, etten enää koskaan tee fyysistä työtä yhtä epäoikeudenmukaisilla tauoilla. Kaikenkaikkiaan en usko, että tässä elämässä tulen löytämään kokonaisvaltaisesti yhtä karmaisevaa työpaikkaa ja jos löydän, en siihen paikkaan jää. Kesäkurpitsapellot antoivat perspektiiviä elämään - mansikkaunelma ei vieläkään tunnu hullumalta, vaikka selkää hieman kivistääkin kyyristellessä. On mukavaa, kun työtehtävät vaihtelevat edes hieman jokaisena päivänä, eikä kukaan oleta selkiemme kestävän yli neljää tuntia tauotonta kyyristelemistä. On kuitenkin kamalaa elää ilman elämän vapautta, samaista vapautta, joka on meistä jokaisen tänne maailman toiseen kolkkaan lennättänyt.

Että sellainen terapiatuokio tältä erää. Olen pari päivää pelännyt, etten pysty hillitsemään itseäni pomojeni ympäröimänä ja avaan sanaisen arkkuni, mikä todennäköisesti johtaisi välittömään kengänkuvaan perseessä ja 250 dollarin vuokratakuun eli bondin menettämiseen - niin silmitöntä on sisäinen raivoni ollut. Kukapa elämää ennustaa, saattaahan se olla, että vuoden 2015 heinäkuu jää ainokaiseksi Australiassa vietetyksi. Toivon mukaan ei, vielä 46 päivää sietokyvynkasvatuskurssia jäljellä!

Kuvat lähes täydellisen vapaapäivän vietosta Maroochydoressa ihanan ystävämme Alicen kanssa. Australian mäkkärissä on otettu maailman paras edistysaskel - voit suunnitella itsellesi hampurilaisen kosketusnäyttötaululta! Hintaa tuli toki noin kymmenen dollaria, mutta joka pennin arvoinen makuelämys kokemusrikastumisesta puhumattakaan.

Farmit vaihtoon!

Aika palauttaa taas blogi ajantasalle! Kaukaisessa menneisyydessä häämöttää ikävät muistot kesäkurpitsapelloilla, vaikka vain viikko sitten poiminkin viimeiset kaunokaiset en-sitten-yhtään-haikein mielin. Kesäkurpitsamitta tuli totaalisen täyteen kuultuani, ettei kuusipäiväisiä työviikkojamme lasketa kyseisen farmin mukaan full-time työksi, eli saisimme laskea viisumipäiviksi vain päivät, jotka oikeastaan olimme töissä. Näin ollen rupeama olisi kestänyt huomattavasti pidempään kuin kolme kuukautta, joka jo itsessään tuntui täysin loputtomalta taipaleelta. Eräänä keskiviikkoisena iltapäivänä siis laitoimme googlen laulamaan ja puhelimet pirisemään ja torstaina saimme vahvistuksen, että mansikkapelloilta löytyisi taattua työtä heti saavuttuamme ja niin ollen jätimme irtisanoutumisilmoituksemme ja buukkailimme bussit uusiin tuuliin.

Vaikka vanhaa farmityötä tulen tuskin koskaan ikävöimään, ei Ayrista lähteminen ollut niin kivutonta kuin olisin pari kuukautta takaperin kuvitellut. Kymmenen viikon aikana ystävystyin kymmenien ihanien ihmisten kanssa, joista yhden nappasimme mukaan matkaamme lähtiessä. Teoreettisesti paskasta elämästä sai rakennettua varsin mielenkiintoisen sekä ratkiriemukkaan kokonaisuuden, kun lyötiin typerät päät yhteen ja päätettiin pitää hauskaa. Jonain lauantaiyönä ei ollut oikeutta nukkua omassa sängyssä ja sunnuntaina tuli näyttää kuvatodiste tehtävän suorittamisesta tai seuraisi rangaistus. Eräs ystäväni otti tehtävän varsin vakavasti ja parin viinipullollisen jälkeen oli löytänyt tiensä väärään hostelliin, typötyhjään huoneeseen vailla harmainta aavistusta kuinka sinne joutui. Toisena lauantaina jaoimme toisillemme tehtäviä, joiden seurauksena kuusi ihmistä heräsi sunnuntaiaamuun hampaanjäljet ihossaan ja eräs herrasmies todennäköisesti pesi hampaansa muutamaan kertaan, jos mieleen palautui ystäväni varpaiden nuoleminen.

Morsian ja äidit, äitipuolet ja tädit!

Viimeisen viikonloppumme piti alunperin olla yhden tytön läksiäisviikonloppu 16 Ayrissaolo viikon jälkeen, mutta olikin loppujen lopuksi viiden tytön viimeinen viikonloppu, itseni mukaanlukien. Teemana oli opshop game, eli kirpparipeli. Laitoimme kaikkien nimet hattuun, josta jokainen vuorollaan yhden nosti. Lapussa lukeva nimi kertoi, kenelle ostaisit kirpparilta lauantain asukokonaisuuden. Ayrin kirpparivalikoiman tuntevina ihmisinä osasi pelin keksijät myös pyytää ihmisiltä allekirjoitukset lappuun, jossa he lupasivat mennä lauantaina ulos heille ostetuissa vaatteissaan. Idea oli kaikessa vakavuudessaan hulvaton ja lopputulema onnistunein ikinä! Kuvat kertokoon sanoja enemmän.

Ladies - keskellä oma luomukseni

Maanantaina heräsimme vilkuttamaan heipat töihinlähtijöille, tirautimme kyyneleitä kuin Helsinki-Vantaalla lokakuun alussa konsanaan ja ryhdyimme pakkaushommiin. Iltapäivällä bussipysäkillä pönötti neljä intopinkeää tyttöä valmiina suuntaamaan Sunshine Coastille, Maroochydoreen. Vaivaiset 21 tuntia kestänyt bussimatka meni erittäin näpsäkästi univelkoja kuittaillessa, pieni pysähtyminen taisi tulla viiden viikon taukoamattoman häsläämisen jälkeen tarpeeseen. Matkassa oli minun ja Emman lisäksi ruotsalaistyttö Neviin, sekä brittiystävämme Corrie. Perille päästyämme istuimme alas, toljotimme silmät pyörenä kaupungin vilskettä kaatosateessa ja hihkuimme normaalielämään palaamisen riemusta. Nopean rantatsekkauksen jälkeen oli aika heilutella Corrielle onnea matkaan ja jatkaa kolmen naisen voimin paikallista Lidliä eli Aldia kohti. Kun ruokaostokset oli hoidettu, hurauttelimme taksilla uutta kotiamme kohti.

Nykyään kodiksi kutsumme Chevallumissa sijaitsevaa mansikkafarmia. Majoituksemme sijaitsee työpaikallamme, asuinparakissa majailee noin 30 tyttöä ja pihapiiristä löytyy mansikkapeltoa toisen perään. Farmi ei palkkaa miespuoleisia henkilöitä ollenkaan, joten oman neljän hengen huoneen lisäksi jaamme muiden asukkaiden kanssa kolmen sijasta kuusi vessaa ja kuusi suihkua sekä suhteellisen pienen keittiön. Varsinaista nunnaluostarimeininkiä luo pihaportti, jonka sisäpuolelta on itsensä löydettävä joka päivä kello viiteen mennessä. Suoraan ikkunamme edessä sijaitsee jonkin sortin farmityövälinemuseo (missä vierailijoita ei ole?), jonka arvo pyörii miljoonissa dollareissa, joten alue täytyy lukita yön ajaksi eikä viiden jälkeen tarvitse takaisin sisään yrittää. Lähin huoltoasema sijaitsee noin 25 minuutin kävelymatkan päässä ja bussipysäkki 35 minuutin talsimisen takana. Bussilla pääsee 15 kilometrin päähän Maroochydoreen, mutta matka kävelyineen ja bussinvaihtoineen kestää puolitoista tuntia. Alkuun jumissa oleminen ajatuksentasolla ahdisti, kunnes jatkuvan höyryämisen jälkeinen väsymys iski. Kuluneet 5-6 viikkoa tuli paahdettua läpi melkoisella vauhdilla, vailla hetkenkään totaalirentoutumista. Elämä mansikkafarmilla tuntuu tällä hetkellä terapialta ja aavistuksen myös vieroitukselta, kun alkoholin juominen humalahakuisesti mansikkapellolla ei toistaiseksi kiinnosta. Ilmainen wifi sai myös netflixin hyrräämään ja Orange is the new blackin uusi tuottari tyhjentää mielen ajatuksista mukavasti sängyn pohjalla. 

Mutta kyllähän me tänne töitä tultiin tekemään. High season mansikoissa alkaa parin viikon päästä, mutta jo nyt töitä riittää lähes joka päivälle. Joinain aamuina kitkemme rikkaruohoja pari tuntia, toisina aamuina poimimme mansikoita muutaman tunnin. Kitkentä ja poiminta ovat 21 dollarin tuntipalkalla tapahtuvia mukavia ilmaisaktiviteetteja ja lisäksi pääsemme piakkoin tutustumaan mansikanpakkauksen maailmaan, josta palkkaa maksetaan huikeat 18 senttiä rasialta (250g). Monipuoliset, vaihtelevat ja lyhytkestoiset mansikkamaailmaelämykset eivät lompakkoa välttämättä lihota, mutta tuovat päiviä kohti toista vuotta kenguruiden luvatussa maassa. Kenguruista puheenollen, erään työpäivän aamuna heikäläisiä pomppi kymmenkunta viereisellemme pellolle mansikoita maistelemaan, eikä tämä tapaus ollut ennennäkemätön 38 farmipäivän jälkeen. 

Meidän kauniskattoinen kotikolonen, ovi hallittuun kaaokseen löytyy heti oikealta.

Olemme pohdiskelleet auton ostamista, jotta voisimme hyödyntää vapaapäivät ja tutustua lähiympäristöön. Tunnin matka Brisbaneen, neljä tuntia Byron Bay, puolisen tuntia Noosaan ja onhan tässä surffipoikien täyttämiä rantoja ja kaupunkeja ympärillä vaikka muille jakaa. Ruokaostosten tekeminenkin on huomattavasti helpompaa, kun fyysisesti pääsee kauppaan. Toisaalta sesongin alkaessa saattaa työpäiviä olla seitsemän viikossa ja paikallisella S-marketilla eli Colesilla on kotiinkuljetuspalvelu, joka on kaikenlisäksi ilmainen yli sadan dollarin tilauksille, mikä helposti saadaan kasaan kolmen ihmisen voimin. Tilin saldo on jälleen kerran kurjahko ja nyt nurkan takana häämöttää synttärit (2 viikkoa!!) ja todennäköisesti niitä juhlistamme jo viikon etuajassa ensi viikonloppuna jossain päin Sunny coastia, ennenkun toinen kaupungissa asuva Ayr perheemme jäsen suuntaa kohti kotia. Lopullisena yhteenvetona on ilo julistaa, että pitkästä aikaa elämän kokonaiskatsaus näyttää kirkkaalta ja mieli onnelliselta. 50 työpäivää jäljellä ja pääsee taas vapauteen hengittämään onnellisuusövereitä koko sielun täydeltä!

Vain orjajutut

Kappas vaan – niin sitä hurahti yli kuukausi ilman vilkaisuakaan läppäriä kohden. Kolme viikkoa sitten saimme vihdoin ja viimein täyspäiväisen työn ja nykyään CV:n ylintä riviä koristaa kesäkurpitsoiden poimijan titteli. Töitä paahdetaan vaivaiset kuusi päivää viikossa 4-11 tunnin vuoroissa. Kesäkurpitsoiden sielunelämää tulee pohdiskeltua  lähes kaikki valveillaolotunnit ja henkinen hyvinvointi on kirjaimellisesti vaakalaudalla, kun päivässä poimii 9 375 oikean kokoista, muotoista ja väristä kesäkurpitsayksilöä. Hereilläolotunneista työn ulkopuoleista aikaa jää jäljelle noin kolme tuntia per päivä, jolloin on aika tiskata eväsrasiat, pakata uudet tilalle, käydä kaupassa ja tehdä ruokaa. Uusi nukkumaanmenoaikani on kello seitsemän, kun fyysisen työn runtelema kroppani on enää kykenemätön toimimaan ja kello neljän herätykset painavat silmäluomet kiinni. Jokainen aamu alkaa 1000mg panadolin voimin, kun puskien seassa jatkuva kyyristely on tehnyt tuhojaan selälle eikä edes käveleminen onnistu ilman jatkuvaa kipua. Kyllä sitä joka päivä on pakko pysähtyä hetkeksi pohtimaan, mitä helvettiä sitä omalla elämällään on parhaillaan tekemässä. En ole eläissäni kokenut vastaavaa tuskaa, mitä kurpitsoiden maantasolta poimiminen selässäni päivittäin aiheuttaa. Kipu on kuitenkin jokaiselle tiimimme jäsenelle sama, joten yhteistuumin yritämme selvitä päivästä toiseen ja pitää ajatukset poissa pellosta. 10 viikon päästä voin kuitenkin lähettää toisen vuoden viisumihakemukseni eteenpäin ja saan kokonaisen vuoden aikaa nauttia elämästä maassa, josta olen vasta nähnyt murto-osan. Kun tekee mieli luovuttaa, teen henkisen matkan lokakuiseen Järvenpäähän ja kappas vaan, seuraava tunti poimiessa sujuu huomattavasti helpommin.

Jottei koko kulunut kuukausi jäisi käsittelemättä, on aika hypätä ajassa viisi viikkoa taaksepäin ja muistella edellistä kertaa kun meren kohina kantautui korviini. Tehtiin siis hostellin kanssa retki Bowen beachille, joka sijaitsee noin tunnin ajomatkan päässä Ayrista. Päivä sujui niinkin leppoisissa tunnelmissa, että 14 minuuttia ennen lähtöä kaverimme kolkutti oveemme ja repi meidät ylös sängystä. Niin Emma kuin minäkin asetimme muistaakseni viisi herätystä aamuksi, koska tokihan olimme railakkaassa illanvietossa lauantaina ja osasimme ennustaa aamun tuottavan vaikeuksia. Äkkiä pakkasimme kamat kasaan ja hyppäsimme bussiin, kello kahdeksalta sihahti auki aamukahvin sijasta aamukalja ja näin ollen selviydyimme päivästä vallan hilpeissä tunnelmissa. Bikinikuvat jäivät omalta osaltani ottamatta, noina onnellisina työttömän päivinä kun viikonlopuilla oli tapana venähtää kolmepäiväisiksi viinimaratoneiksi, tuntui sunnuntaina kameran takana pysytteleminen itselleni sopivammalta vaihtoehdolta.

Ennen poimintatöiden alkamista teimme yhteensä viisi päivää istutushommia. Viikot matelivat hitaasti, pankkitilin saldo hupeni pelottavaa vauhtia ja koko elämän tarkoitus oli selvitä perjantaihin ilman henkistä hajoamista. Noin 20 ihmistä teki töitä päivittäin ja kolmisenkymmentä makasivat päivät pitkät hostellilla tekemättä yhtään mitään. Onneksemme olemme siunaantuneet toisillamme – parempaa hostelliperhettä en voisi itselleni toivoa. Yhteistuumin päätimme pitää ilmapiirin positiivisena, mikä toisinaan tuotti vaikeuksia kun stressitasot ajan ja rahan puutteesta nousivat valtaviksi. Saattoi siinä jonain päivänä elämän epätietoisuus ottaa aika tiukan otteen, muutama kyynel koti-ikävästä vieriä poskelle ja surumielisyys valtasi koko hostellin. Epätietoisuus on elämäntilanteista ikävin, mutta kuten jo aiemmin olen täällä jankuttanut, on asioilla tapana järjestyä ja niin tavallaan kävi tälläkin kertaa.

Niin paljon kun läppää irtoaakin uudesta urastani pellolla, on todellisuus aika karmaiseva. Kuluneella viikolla paiskimme viisi ja puoli päivää töitä ja työtunteja kertyi jotain 45 paikkeilla. Maanantaina poimimme yhteensä 11 tuntia ja 10 minuuttia, vain kahdella vartin tauolla. Australian hallitus yrittää kitkeä backpackereiden orjuuttamista, on hassua huomata kuinka pitkälle itsekin omaa kykenevyyttään on valmis venyttämään vain rahan ja viisumin vuoksi. Olemattomat tauomme ovat ehdottomasti laittomia ja jopa työsopimuksemme vastaisia, mutta viikkokausien odottelun jälkeen ei kukaan halua nousta työnantajaamme vastaan etenkään kun kyseinen heppu ei potkujen antamista paljon arastele. Kolmen työviikon aikana olen pudottanut painoa kolme kiloa, mikä toki on varsin positiivista, mutta myös kertoo jatkuvasta reilusta energiavajeesta, koska yksinkertaisesti aikaa syömiselle ei ole. Emme saa turvallisuussyistä kuunnella musiikkia poimiessamme, eikä rupatteluakaan katsella kovin hyvällä. Kun 10 tuntia kyyristelet kädet maantasolla, selkä vääränä, nälkäisenä ja väsyneenä et tunne enää olevasi ihminen. Kaksi tyttöä on tippunut kelkasta kokonaan menetettyään lähes kävelykykynsä selkäkipujen vuoksi. Oma kroppani yrittää viestittää, että olisi mahdollisesti aika jo lopettaa tekemällä minut niin väsyneeksi, etten pysty valvomaan edes iltakahdeksaan. Kuuden jälkeen on turha kuvitellakaan löytävänsä itseään mistään muualta kun sängystä, eikä  mikään unimäärä riitä palauttamaan elimistöä normaalitilaan. Oma selkäni toki kipeytyy töitä tehdessä, mutta parin viikon jälkeen kipu muuttui siedettävämmäksi, enkä usko itse tippuvani tiimistä enää selkäni takia. Toinen kynnyskysymys toki on, haluanko todella leikkiä orjaa kolme kuukautta putkeen vai olisiko järkevämpää irtisanoutua itse ja toivoa, että joku toinen farmi olisi parempi. Melko varmana kuitenkin pidän sitä, etten kaikkia jäljellä olevia 59 päivää tule samassa työpaikassa tekemään. 

Niin paljon kun itseäni harmittaakin, joudun hyväksymään faktan, etten pysty ylläpitämään blogia kesäkurpitsaorjuuteni aikana. Olen lähes kykenemätön syömään, peseytymään ja pakkaamaan eväitä, eikä tämä julkinen matkapäiväkirjani valitettavasti hyppää elämäni prioriteettilistan kärkeen tässä elämäntilanteessa. Viikon ainoa vapaapäiväni sunnuntai kuluu yleensä krapulaa ja univelkaa pois nukkuessa ja näytön tihrustaminen, suomen kieliopin pohdiskeleminen ja kuvien Facebookista metsästäminen ovat ultimaattisen valtavia ponnistuksia näinä päivinä. Näin ollen julistan itselleni oikeuden vieräyttää kiven sydämeltäni ja nauttia ainokaisista vapaapäivistäni ilman tietokonetta sillä hinnalla, että blogipuoli hiljenee nyt vähintäänkin muutamaksi viikoksi. Meillä on Emman kanssa suunnitelmana ostaa auto hostellikavereiltamme, eikä mikä tahansa auto, vaan pakettiauto Bex, joka tulee olemaan kotimme kun täältä helvetinloukosta joskus pois pääsemme. Tytöt ovat rakentaneet pakun takaosaan sängyn ja kaikki elämiseen tarvittavat välineet vessaa ja suihkua lukuunottamatta löytyvät uudesta tulevasta nelipyöräisestä kodistamme. Minä, Emma ja Bex tullaan huristelemaan tuhansia kilometrejä ympäri East Coastia vailla suunnitelmaa! Nopealla lyhyen matikan laskutoimituksella luulisin, että joudumme tekemään vielä vähintään kolme viikkoa töitä ennenkun avaimet vaihtavat omistajaa ja sen jälkeen vielä pari viikkoa kerryttää jotain satasia tilille, ennenkun voimme sivupeileistä tiirailla taakse jäävää Ayria. Suunnitteleminen ei kuitenkaan ole koskaan ollut vahvin lajini, joten nähtäväksi jää, mitä tapahtuu, milloin ja miten. Nyt mennään päivä kerrallaan ja toivotaan, että pysytään hengissä. Niin kauan kun täällä on hiljaista, voitte ottaa pienen hartaushetken kaikkien hedelmänpoimijoiden muistoksi Prisman heviosastolla tallatessanne. Minä pidän huolen, että Australialaiset eivät näänny nälkään kesäkuussa 2015. Palaillaan asiaan siis!

Elämää maalaisjunttina

No ei muuta kun terveiset landelta! Matka Perthistä Ayriin sujui paremmin kuin hyvin. Matkatavarat saatiin ihmeen kaupalla painorajojen mukaisiksi ja lennot menivät vallan uneliaissa merkeissä. Kun Brisbanen kautta vihdoin saavuimme Townsvilleen, oli couchsurfing hostimme  kentällä odottelemassa. Heppu osoittautui vallan mainioksi tyypiksi, vei tytöt hampurilaisille ja näytti Townsvillesta kaiken, mitä kello kahdeksan aikaa silmät väsymyksestä harottaen pystyimme näkemään. Aamulla kuuden jälkeen heräilimme ilmapatjalta, kasasimme kamppeet ja hyppäsimme mukavan, ilmastoidun auton kyytiin ja matka kohti Ayria saattoi alkaa. Rehellisesti sanottuna en muista näistä ajoista enää yhtään mitään, mutta tunnin matkan jälkeen jäimme laukkujemme kanssa uuden kotimme Lazy Lizard Lodgen pihaan, sanoimme kiitokset ja heipat todennäköisesti elämämme parhaalle couchsurfing hostille ja checkailimme itsemme sisään uuteen kotikoloseemme. Ja siitä se tarina vasta alkaakin.

En tiedä onko se kuumuus, kosteus vai Ayr, mutta olemme ajautuneet elämänkoomaan. Elämänkoomassa heräät aamulla, puolen tunnin pohdiskelun jälkeen haukkaat aamiaista, minkä jälkeen levittäydyt makaamaan nurmikolle varjoon etkä nouse koko loppupäivänä muualle kuin syömään. Illalla kymmenen aikaa alkaa jo nukkumatti koputtelemaan ja on pakko päästä vällyjen väliin mitä pikimiten. Tätä autuasta elämäntapaa häiritsee vain viikonloput, jolloin on aika ryhdistäytyä, käydä suihkussa, meikata, harjata hiukset, juoda halpaa viiniä ja kruunata ilta olemalla aidosti omana itsenään heilumassa yhdessä niistä kolmesta pubista, mitä Ayrin kirkonkylä meille tarjoaa. Varsin voittoisasti taidettiin ensimmäisenä perjantaina valloittaa tanssilattiaa – ainakin kylän ainoa DJ oli vakuuttunut. Ilmeisesti olimme olleet kovassa Pussycat Dolls tanssimisen tarpeessa, sillä heti seuraavana viikonloppuna herra DJ tuli koputtamaan olkapäätäni ja kertomaan, että hän on ladannut koko Pussycat Dollsin tuotannon koneelleen ja nyt voi soittaa ihan minkä kappaleen vain haluaisimme kuulla. Näin ollen voisin luokitella minun ja Emman päässeen piireihin – Ayrin todennäköisesti ainoa DJ kuuluu ystäväpiiriimme. Tällä pröystäillään vielä pitkään.

Polku vessoille ja yleisiin tiloihin!

Saavuimme tosiaan torstaiaamuna hostellille ja paikan omistaja iloksemme ilmoitti, että olemme ensimmäiset työlistalla. Työlistalle siis pääsee sitä mukaan kun hostelliin majoittuu ja siltä listalta järjestyksessä passitetaan ihmiset töihin sitä mukaan kun farmarit soittelevat työvoimaa tarvitsevansa. Oman hostellimme systeemi on sellainen, että kun kerran aloitat jollekin farmarille töitä tekemään, olet siitä eteenpäin hänen leivissään ja teet töitä vain silloin, kun kyseiseltä farmarilta puhelua pukkaa. Elämänkoomamme keskeytyi odottamaamme aiemmin. Maanantaina, vain neljän elämänkoomauspäivän jälkeen, oli aika siirtyä takaisin ruotuun. Aamulla kello soi 5.15, pakkasimme mukaamme 16 litraa vettä, peanut butter + banaani leipiä ja pastaa tomaattikastikkeessa ja näin ollen olimme valmiita ensimmäiseen koitokseen. Hyppäsin yhden hostellilta työmatkoihin tarkoitetuista autoista rattiin ja huristelimme läheiseen kylään Home Hilliin ja sieltä läpi peltojen löysimme oman farmimme. Farmarimme on oikein mukava mies, joka syystä tai toisesta ottaa vain tyttöjä palvelukseensa – erikoinen piirre, huomioonottaen että valtaosa farmareista ei edes laita tyttöjä tekemään esimerkiksi poimintaa, koska miehet yksinkertaisesti suoriutuvat siitä paremmin suuremman lihasmassansa kanssa. Meidän tehtävämme oli yksinkertaisesti kitkeä. Kitkeä aivan jumalaton määrä munakoisoistutuksia. Ensimmäinen päivämme oli kahdeksan tunnin mittainen. Vettä taisi kulua lähes koko 8 litraa per naama ja selkä, reidet ja pakarat olivat niin jumissa koko päivän kyykkimisen/kyyrimisen jäljiltä, että tiistai aamu lähti käyntiin särkylääkkeen voimin. Ihmiset varoittivat töiden olevan todella raskaita, enkä sitä yhtään kyseenalaistanut hommaan ryhtyessäni, mutta tiistaina lounastauolla olimme molemmat niin loppu, etteivät kyyneleet olleet kaukana. Jo pelkkä kyykkiminen istutuksissa on itsessään yllättävän rankkaa, eikä istuminen/konttaaminen tule kuulonkaan, kun istutukset ovat noin 70 cm etäisyydellä toisistaan ja laiskottelu hidastaisi työntekoa liiaksi. Mutta kun kyykit +30 asteen kuumuudessa, polttavan auringon alla ilman varjoa, muuttuu homman luonne täysin. Koska olemme melko pohjoisessa Queenslandissa, vallitsee alueella trooppinen ilmasto, joka muuttaa kuumuuden täysin erilaiseksi. Tokihan Perthissäkin lähes koko tammikuun pyörivät lämpötilat +40 asteessa, mutta +30 täällä tuntuu paljon pahemmalta – kaikki toimintakyky katoaa. Kuuden vesilitran jälkeen täytyi vessassa käydä kerran (vessa sijaitsi vajassa ja erehdyin vilkaisemaan seinille. Lopetin jättikokoisten hämähäkkien laskemisen seitsemän jälkeen, suljin silmäni ja toivoin, ettei tarvitse palata kovinkaan usein) ja verensokerit tippuivat uskomattoman lyhyessä ajassa aiheuttaen voimattomuutta. Eväät säilytetään autossa, joka myöskin pysyy parkissa auringossa koko päivän, joten hyvien, hitaasti kropassa palavien ruoka-aineiden, kuten lihatuotteiden, säilyttäminen on melkoisen haastavaa hommaa. Onneksemme saimme palata elämänkoomailun pariin näiden kahden kitkemispäivän jälkeen saatuamme urakan valmiiksi.

Töitä ei näiden kahden harvinaisen pitkältä tuntuneen päivän jälkeen ole enää ollut, kunnes tänään saimme jälleen sopimuspapereita sylin täydeltä käteen ja pääsemme uuden farmarin palkkalistoille. Huomenna luvassa on istuttamista, eikä harmainta aavistusta työn jatkuvuudesta. Parasta olisi, jos saisi pari viikkoa tehdä vain pari päivää viikosta ja antaa kropan tottua uudenlaiseen rasitukseen. Olemme pyrkineet Emman kanssa tekemään kuntopiiriä vapaapäivinämme vallan mainiolla menestyksellä – toivottavasti farmipäivien jälkeen kuumottaa tonnit taskussa ja peppu on tiukemmassa kunnossa kuin koskaan.

Hostellissamme asuu tällä hetkellä ihmisiä Briteistä, Saksasta, Virosta, Hollannista, Ruotsista, Ranskasta, Italiasta ja tietenkin Suomesta. Valtaosa on englantia äidinkielenään puhuvaa sakkia, mutta sinnekkös sitä itsekin alkaa jo joukkoon sopeutua. Ilmapiiri on pääosin todella hyvä, ikäjakauma on hyvin 20 yläpuolella, joka varmasti asiaa edesauttaa asiaa. Paikalle saapuessamme tyydyimme katsomaan totuutta silmiin, laittamaan tukan nutturalle, mukavat vaatteet päälle ja hautaamaan meikit syvälle kaappien syövereihin. Saman ratkaisun on tehnyt noin 95% kanssa-asujistamme ja viikonloppujen koittaessa on hauska huomata, ettei meitä asukaan 40 mörköä samojen kattojen alla, vaan ihan oikeasti vallan viehättäviä, tavallisia ihmisiä, jotka ovat päättäneet olla katsomatta peiliin arkipäivinä. Itse huomasin viime viikolla, etten harjannut hiuksia kolmeen päivään ja niskakarvat olivat iloisesti muodostumassa rastoiksi – tässä nyt näitä yksittäisiä syitä siihen, etteivät sosiaaliset mediani täyty selfieistä päivä toisensa perään. Ja mitä muuhun kuvaamiseen tulee, heh, tätä tuskin moni osaa odottaa. En ole ottanut yhtään kuvaa Ayrista kamerallani - nämä kaikki uskomattomat otokset on näpsitty ohimennen kännykällä, hupsista heijaa. Kerran kannoin kamerani mukaan kylälle, mutta en yksinkertaisesti nähnyt yhtäkään hyvää kuvauskohdetta, koska kylä on todennäköisesti yksi rumimmista missä olen koskaan ollut. Lupaan seuraavaan postaukseen ikuistaa näitä loputtoman suoria, tylsiä, kävelyväylättömiä katuja, minkä jälkeen ymmärrätte mitä tarkoitan. Sitä ennen varmaan pompahtelee aika ajoin kaikkia turhia juttuja Instagramin puolelle @verkkkku.
 

Työmatka auringonnousussa :)

Monia backpacker majoituksia pyörittävät backpackerit itse, mikä johtaa usein hyvin alkoholintäyteiseen holtittomuuteen ilman mitään elämän tolkkua. Meidän hostellissa asiat ovat toisin. Paikan omistaa pariskunta, jotka ovat asettaneet sääntöjä, joita tulee noudattaa. Jokaikinen sääntö on kuitenkin järkevä, koska kyseessä on working hostel ja tälläkin hetkellä suurin osa miespuolisista asukeista painaa kuusi päiväistä työviikkoa ja he todella tarvitsevat yöunensa. Pariskunta kuitenkin tuntee jokaisen asukkinsa ja ovat mitä hyväsydämisiä ihmisiä, jotka omasta vapaasta tahdostaan tarjosivat koko hostellille ilmaiset grillibileet ruokineen perjantaina, koska ovat niin tyytyväisiä tämänhetkiseen joukkioomme. Tänä sunnuntaina on myös luvassa hostellimme oma retki Bowen beachille, pääsemme hieman kruisailemaan veneelle ja lillumaan uimarenkaissa rannalle – merta ja rantoja olen kovasti jo ikävöinytkin!

Näin lähelle normaalielämää en ole koskaan hostellissa päässyt – ihmiset loikoilevat ympäriinsä vapaapäivinään, monet treenailevat aikaa kuluttaakseen, illallista kokkailee kaikki samaan aikaan yhteisessä isossa keittiössä ja lähes joka päivä katsotaan yhdessä joku leffa. Monet pelailevat lauta-/korttipelejä tappaakseen tylsyyttä, mutta muutama kekseliäämpi tapaus keksi iskeä kehiin myös watersliden (vesiliu’un, kuulostaa niin typerältä), maalata nurmikolle Twister pelin, maalata palmuun kuvia, laittaa omia istutuksia kasvamaan puutarhaan ja mitä vielä. Pojat usein auttavat erinäisissä hostellin kunnostustöissä kaljapalkalla, itse tyydyn istumaan vieressä supervisorin roolissa. Meikittömyys, likaisissa hiuksissa hikisenä hilluminen on kaikkien odotusten vastaisesti herättänyt vastakkaisen sukupuolen kiinnostuksen. Valitettavasti kiinnostus on tällä hetkellä ollut varsin yksipuolista, vaikka toki tavoitteenani on löytää itselleni hostellipoikaystävä, ihan vain mielenkiintoa arkeen tuomaan. Olemme Emman kanssa yrittäneet päättää, mitä kansallisuutta lähtisimme tavoittelemaan. Ranskalaiset ovat joutuneet ehdottomaan boikottiin huonon englanninkielentaidon ja salaisten tyttöystävien vuoksi, mutta muuten on pelikentät vielä avoinna. Asian työstämiseen suhtaudumme vakavalla otteella ja teemme vain tarkasti harkittuja liikkeitä miesasioiden suhteen.

Lempiharrastuksen parissa!

Tämän maratonmittaisen kuulumisten pintaraapaisun haluan lopettaa ilmoitukseen, että bloggaamiseni tulee tuottamaan valtavaa tuskaa ja vaivannäköä koko Ayrissa olemiseni ajan. Joudun taas ”tekemään yhteistyötä” eli taistelemaan oman tietokoneeni kanssa ja jonain päivänä saattaa olla, että kuoleman hetki hänelle koittaa. Tietokoneeni on siis aivan jumalattoman täynnä viruksia, eikä tilannetta pysty todennäköisesti enää korjaamaan – heti kun palkkaa alkaa virtaamaan ovista ja ikkunoista, ostan uuden uutukaisen ja pääsen taas ajantasalle näiden hommien suhteen. Tämä postaus olisi voinut tulla ulos jo aikapäiviä sitten, mutten yksinkertaisesti ollut henkisesti valmis availemaan läppärini kantta tietäen, mikä paskaläjä näytölle pamahtaa jokaisen käynnistyksen myötä. Toinen avainasemassa oleva ongelma on puuttuva internet yhteys. Joudun jakamaan rajallisen kännykän nettini näitä postauksia julkaistessa ja tiedän rajallisen netin olevan käsitteenä monelle suomalaiselle täysin käsittämätön, puhumattakaan käytännön puolesta. Itsekään en osaa hallinnoida netin käyttöä kännykälläni alkuunkaan ja näin ollen joudun vähintään kerran viikossa ostamaan 5 dollarilla 500MB lisädataa käytettäväkseni ilman sen suurempia youtube katselmuksiakaan. Kaikenkaikkiaan pidän todennäköisenä, että kirjoittelen harvemmin, mutta paljon. Niin paljon, ettei kukaan kertalukemalla pääse viimeiseen virkkeeseen asti. Paljoahan täällä ei tapahdu, mutta hirveästi on aikaa ajatella ja ihan kamalan uskomattoman blogikelpoisia juttuja pyörii pääkopassa jatkuvalla syötöllä – Emman kanssa muodostamme mielettömän tiimin etenkin potentiaalisten otsikoiden kehittämisen saralla, vaikkakaan tänään niistä ei yksikään luonnollisesti mieleeni pompahda tätä postausta kiireessä viimeistellessäni.

Usein pohdiskelen, kuinka paljon paskaa tännekin tulee jauhettua. Siis sellaista merkityksetöntä soopaa. Tämä hakusana, jolla blogiini on kolme ihmistä googlesta päätynyt sai minut lyömään pääni seinään. Mitä. Helvettiä. Onpahan ilmeisesti tullut laajennettua reviiriä varsin erikoisten hakusanojen alle.